Rakas koirani Inkku pääsi viimeiselle matkalleen eläinlääkärille torstai iltapäivällä.
Suru on suuri, Inkku kun oli mitä valloittavin luonne! Ei ollut edes koskaan purrut ketään ja oli kaikkien kaveri, tuntemattomilta ihmisiltäkin kävi kerjäämässä rapsutuksia.
Kaikki surevat Inkkua, jopa naapurit ovat itkeneet, ja monet kaveritkin ovat olleet todella surullisia, mutta tämä on ollut odotettavissa jo monta vuotta, Inkku kun oli jo 14-vuotias.
Inkku tuli perheeseen 10kk ikäisenä, hänet oli ensimmäisestä perheestä palautettu takaisin kenneliin,
ja kun äiti päätti että otamme welsh corgin (ensimmäinen koiramme oli juuri kuollut) ja menimme lähes 14 vuotta sitten katsomaan kenneliin niin inkku tarttui sieltä suoraan mukaan!
Hän jyrsi aivan kaiken, kengät menivät ensimmäisenä (olin aina kiukkuinen kun sain serkultani hienoja kenkiä joihin hän ei enää mahtunut ja inkku söi ne kaikki), myös oma lelukoppa oli kulmasta jyrsitty puhki, mutta se ei kyllä haitannut häntä, hän tykkäsi kantaa koppaansa ympäri taloa.
Hän myös vei pehmolelujani huoneesta juoksuaikana, myös aamupalat usein olivat hävinneet mystisesti pöydältä, jopa äidin eväät eväslaatikosta olivat hävinneet.
Inkku oli myös suomen muotovalio ja voitti paljon pokaaleita ja ruusukkeita erilaisista kisoista.
Lenkillä hän haukkui aina rekkoja ja busseja ja veti kuin juna eteenpäin, vanhempana tahti tietysti hidastui ja ei enää puuskuttanut eteenpäin.
Leluista rakkaimpia hänelle olivat pallot, joita pallottelin ja hän yritti saada niitä kiinni,
myös vinkulelut olivat hänestä ihania, varsinkin kun sen vinkumekanismin sai revittyä irti.
Lelujakin enemmän hän rakasti ruokaa! Omat naput olivat täyttä scheissea, mutta mamman tekemät ruuat olivat taivaallisia! juustot ja jäätelö olivat myös erikoisherkkuja!
Jopa suklaata hän söi, tiedän kyllä että suklaa on koirille tappavaa myrkkyä, mutta inkku oli pienenä vetänyt kuusen alla olleen lahjan joka oli suklaa konvehtirasia.... eipä tullut edes ripulia. Hänellä oli rautainen maha.
Kukaan muu ei saanut häntä vietyä lenkille kuin äiti, minun kanssani hän suostui kulkemaan vain postilaatikolle, veljeni kanssa ei sitäkään, mummun kanssa ei edes päässyt ulos asti kun piiloitteli tuolien ja pöytien alla jotta mummu ei saisi kiinni.
Lenkeillä hän rakasti vesilammikoita, niiden läpi piti aina kävellä jos mahdollista!
Myös riippusillat olivat sydäntä lähellä, vaikka hän riippusillan yli kulkikin matalana korvat alhaalla, mutta sinne oli aina pakko päästä! Se oli hänen extreme lajinsa.
Nuorena hän myös rakasti aamuisin nukkumista sohvalla, ja kun itse nukuin nuorena aina lattialla patjassa ja jos satuin menemään vessaan yöllä oli inkku sinä aikana vallannut patjan, myös aina aamuisin kun nousin ylös hän meni patjalle nukkumaan kunnes kuulisi äidin menneen alas.
Vanhempana hän nukkui vallan sänkyni vieressä omalla pedillään, joka piti pedata mytyksi tai tunkea lipaston alle.
Vielä vanhanakin hän oppi uusia asioita, kuten sänkyni vieressä nukkumisen kun muutimme uuteen asuntoon, tassun nostamisen ilman että sitä pyytää, hän todellakin nosteli tassua jos joku söi jotain, sillä tavoin ilmaisi että hänellekkin kelpaisi.
Inkku myös rakasti isovanhempia! Mummu oli erittäin rakas hänelle, mummu kun aina antoi makupaloja ja rapsutti, pappakin oli rakas, vaikka tämä kiusasikin, mutta sai sentään makupaloja myös.
Parin viimevuoden aikana hän alkoi jo olla vähän vanhuuden höperö eikä oikein kuullutkaan kunnolla, jos joku tuli käymään niin hän tajusi vieraat vasta näiden tultua sisälle, kun ei kuullut ovikelloa, mutta jos äidin puikot kilisivät niin johan hän juoksi haukkumaan ovelle.
Tämän vuoden puolella hän alkoi jo menemään huonompaan suuntaan, hänen päähänsä kasvoi patti ja silmäänsä alkoi kasvaa kalvo ja meni umpeen tässä viikon aikana, myös hänen nenästään vuosi verta aina välillä. Keskiviikkona hän lopetti syömisen ja torstaina hän oli niin huonossa kunnossa että äiti soitti aamulla heti lääkärille lopetusaikaa, iltapäivällä sitten lähdimme naapurin autolle ja inkku juoksi häntä heiluen iloisesti autoon sisään ja lääkärille päästyä hän alkoi pelkäämään (hän on aina pelännyt lääkärissä oloa), silittelin häntä siinä sitten kunnes rauhoittava alkoi vaikuttaa, kovin koitti pysyä pystyssä mutta tassut antoivat periksi. Sitten lääkäri pyysi minua poistumaan huoneesta, antaessaan viimeisen piikin, äiti jäi sinne ja itse menin sitten itkemään naapurin kanssa odotushuoneeseen, äiti minua haki vielä katsomaan inkkua mutta en pystynyt menemään.
Heti sen jälkeen veimme kaikki inkun ruuat ja makupalat Leyserille, löytöeläinkotiin.
Ensimmäisenä yönä en nukkunut ollenkaan, inkku kun aina nukkui sänkyni vieressä ja nyt sitä ei ollut enää missään. Päivällä odotti kokoajan näkevänsä hänet joka puolella, olkkarissa tuolin takana, keittiössä kurkkimassa kaapin takaa, tökkäämässä oveani auki, ei tule onnellisena vastaan kun tulet kotiin....Hirvittävää tajuta ettei koiraa ole enää olemassa. Luulisi että siihen tottuu kun kuolemia on perheessä tapahtunut paljon, mutta ei siihen koskaan totu.
